Maija Pirinen, 41 vuotta, alakoulun opettaja Kivimaan koululla Lahdessa:
”Nuoruudessani minulla ei ollut mitään selvää suunnitelmaa työurasta. Lukiossa lykkäsin jatko-opintoihin hakua viimeiseen päivään asti. Panin paperit OKL:ään osittain siksi, että monet kaverini hakivat sinne. Ajattelin, että ehkä se voisi olla minunkin juttu. Ensin opiskelin itseni lastentarhanopettajaksi ja vasta sitten luokanopettajaksi.
Kutsumusammatista puhuminen on mutkikas asia. Tunsin jonkinlaista vetoa opettajan työtä kohtaan. Olin yläkouluikäisenä viikon TET-harjoittelussa alakoulussa ja toimin siellä sijaisena.
Tykkään oppia uutta ja tehdä monipuolisesti asioita, joten luokanopettajan työ sopii hyvin. Olen tehnyt tätä vuodesta 2005 saakka, ja voin edelleen kehittää itseäni joka päivä. On myös mahtavaa nähdä oppimisen iloa ja edistymistä lapsissa.
Yhteisopettajuus auttaa hienolla tavalla kohtaamaan työn haasteet ja tietysti myös ilot. Minulla on ollut sama työpari kaksi lukuvuotta. Lähtökohtaisesti suunnittelemme ja pidämme kaikki tunnit yhdessä, mutta jokainen työpari voi toteuttaa opetuksen omalla tavallaan. Meillä on paljon oppilaita, jotka vaativat erityishuomiota, ja luokat ovat isoja. Työtaakan jakaminen on minulle iso juttu. Samoin helpottaa, kun voin luottaa toisen tuntevan lapset.
Mahdollisuus keskustella opettamiseen liittyvistä ratkaisuista, ideoista ja kaikesta arkisesta oman parin kanssa on tervetullutta. Se, että toinen aikuinen ihminen kertoo mielipiteensä ja antaa uuden näkökulman, vahvistaa omaa ammatillista itsetuntoa. Aluksi luulin, että opetustyylimme olisivat aivan erilaiset, mutta niin ei ollut. Hoidamme asiat hyvin pitkälle samanlaisella otteella.
Yhteisopettajuus on kiinnostavaa myös siksi, että normaalistihan opettaja ei juurikaan näe kollegoidensa työtä. Opetus tapahtuu omissa luokissa ja usein ovi on kiinni. Minullakin on ollut ainoastaan mielikuvia, miten toiset opettajat toimivat. Nyt sen voi oikeasti nähdä ja ottaa mallia.
Vuosina 2018–2020 tein hyppäyksen toisiin töihin. Muutin Maltalle, jossa siskoni oli asunut kymmenen vuotta. Maltalla olin erään nettikasinon kampanjakoordinaattorina. Ajatus syntyi melkein yhdessä yössä. Rakastan aurinkoa ja lämpöä, joten päätin kokeilla – ja tiesin kyllä palaavani takaisin.
Epäilin, ettei toimistotyö olisi minua varten, mutta tykkäsin siitä todella paljon. Se oli luovaa ja monipuolista, ja sain uusia ystäviä. Yksi asia, mihin en kuitenkaan tottunut noiden reilun kahden vuoden aikana, oli jatkuva puhe uratavoitteista, etenemisestä ja palkasta. Se alkoi ekoina viikkoina.
En ollut koskaan lähestynyt opettajan työtä rahan tai statuksen kautta. Firmassa niin tehtiin ja työhön suhtauduttiin aivan eri tavoin kuin koulussa. Se tuntui vieraalta. En osannut ajatella, että kilpailisin koko ajan jonkun kanssa.
Merkityksellinen työ tarkoittaa minulle sitä, että voimaa antavia ja hyviä hetkiä on kuluttavia enemmän. Töihin pitää olla kiva mennä, jotta voi aidosti hymyillä lapsille ja työparilleen. Haluan tehdä töitä ihmisten kanssa ja olla aito. Huumori kuuluu arkeen. Kun palasin Suomeen ja opettajaksi, alkoi myös yhteisopettajuus, joten siinäkin mielessä elämässäni kääntyi uusi sivu.
Keväällä kävin kehityskeskustelun rehtorin kanssa. Sanoin hänelle, etten tiedä, mihin suuntaan haluan opetusta viedä. Pohdin tavoitteitani. Pian sen jälkeen kävin kielitietoisessa koulutuksessa – ja kipinä iski. Monilla oppilailla on haasteita esimerkiksi puheen tuottamisessa ja kielen ymmärtämisessä. Niinpä haluan panostaa kielitietoiseen opetukseen, joka palvelee kaikkia.”