Malin Karomäki, 30, Palveluyksikön johtaja

Malin Karomäki, 30 vuotta, Palveluyksikön johtaja Omakoti Sofiassa:

”Aloitin palveluyksikön johtajana toukokuussa 2022. Olin työskennellyt samassa paikassa kaksi vuotta, ensin vastaavana ohjaajana ja sen jälkeen palveluvastaavana. Edellinen yksikön johtaja lähti toisaalle sijaistamaan, joten minua pyydettiin ottamaan hänen paikkansa. Olin kaikille luonteva ja helppo valinta.

Oman alan tärkeys aukeni minulle nopeasti jo ensimmäisten työharjoittelujaksojen aikana. Halusin auttaa ihmisiä ja helpottaa heidän elämäänsä. Erityisesti minua kiinnosti lastensuojelu ja nuoret, joten aloin erikoistua siihen suuntaan.

Opiskelin sosionomiksi ja päädyin sosiaalialalle vanhempieni jalanjäljissä. Olen saanut koko lapsuuteni ajan seurata heidän työskentelyään tällä alalla, ja olen kasvanut sijaislasten kanssa. Kun olin nuori, mietin kyllä muitakin uravaihtoehtoja ja kapinoin jonkin aikaa. Sanoin vanhemmilleni, etten ikinä tekisi samoja töitä. Ymmärsin kuitenkin nopeasti, että tämä on minunkin juttu.

Merkityksellinen työ tarkoittaa minulle sosiaalialalla asioiden kehittämistä ja edistämistä. Sitä, että saa jotain aikaan. Nyt esihenkilönä omien vaikutusmahdollisuuksien skaala on laajempi kuin ohjaajana. Meillä Omakoti Sofiassa on kehitysvammaisia ja autismin kirjon nuoria aikuisia. Minulle tärkeintä on asiakkaiden elämänlaadun ja aseman parantaminen.

Kiinnostavaksi työn tekee se, ettei yksikään päivä ole samanlainen. Rutiineihin ei siis voi luottaa, vaikka päivät rakentuvatkin pitkälle henkilöstöjohtamisen, työvuorojen suunnittelun, verkostotyön ja asiakkaiden kohtaamisen ympärille. Aamulla en tiedä, mitä kaikkea päivän aikana tulee tapahtumaan. Se vaatii joustavuutta, sopeutumiskykyä ja luovuutta ratkaista erilaisia ongelmia – usein hyvinkin nopeasti. Nautin siitä, kun saan eteeni jonkin yllättävän ongelman. Silloin olen parhaimmillani.

Tässä työssä kohdataan toisinaan myös vaarallisia tilanteita ja väkivallan uhkaa. Yksikössämme on haastavia asiakkaita. Tämä voi tehdä työstä hetkittäin raskasta, mutta yleensä kokemuksista on pystytty palautumaan hyvin tiimissä. Toiset ovat tietysti herkempiä, eikä omaa reagointia yllättävään tilanteeseen oikein voi tietää ennen kuin se tulee eteen.

Välillä huomaan, että jollain työntekijällämme on ollut raskaampi kausi ja hän kuormittunut. Silloin puramme asioita yhdessä. Onneksi tällaiset kaudet ovat yleensä melko ohimeneviä ja voimme luottaa kollegoiden tukeen. Jos työyhteisö kuormittuu liikaa, ilmapiiri muuttuu ja yhteishenki alkaa rakoilla. Siksi on tärkeää yrittää ylläpitää positiivisuutta, muistaa kiittää ja kiinnittää huomiota sekä koko työporukan että yksilöiden onnistumisiin. Usein kyse on pienistä ja kauniista eleistä.

Joskus työasioita ei pysty unohtamaan vuoron päätyttyä, vaan ne tulevat mukaan kotiin. Se on inhimillistä, koska tässä työssä ollaan niin paljon tekemisissä tunteiden kanssa. Olen kuitenkin oppinut tasapainottamaan tilannetta sillä, että suunnittelen vapaa-ajalle paljon muuta tekemistä ja yritän tietoisesti siirtää huomioni toisaalle. Työasioita ei saa miettiä liikaa, vaan elämässä pitää olla toimiva balanssi. Hyvät harrastukset, itsensä toteuttaminen ja ihmissuhteet auttavat jaksamaan.”